Neljäs merkintä

Tämän ja edellisen päiväkirjamerkinnän väliin tuli Elämä, ja ”life can be a messy thing”. Nyt on kuitenkin tunnelukkoja availtu sen verran, että lienee paikallaan kertoa kuulumiset biisinnikkarointirintamalta.

Kesän ainoa keikka osui Tampereen Tapahtumien yöhön ja poiki kaikenlaista. Muun muassa hoksasin, että kannattaa hankkia julisteen mentävä kaksipuoleinen ständi sijoitettavaksi esiintymispaikan liepeille. Kahvila Runon isojen ikkunoiden läpi nimittäin laulaessani näin, kuinka vakeä kulki ohi ja hieman arastellen pysähtyili ja pälyili kahvilaan astumatta kuitenkaan sisälle – siinä paikassa olisi pitänyt seistä kissan kokoisin kirjaimin vapaa pääsy tms.

Ensimmäisellä setillä tupa oli täynnä, jälkimmäisellä tyhjä: jälkimmäisen ajoitus oli väärä (ja vettä satoi) ja koko keikka olisi näin jälkikäteen ajatellen pitänyt rutistaa yhteen settiin, jota mahdollisesti voisi keventää pikkutauolla.

Rakas vaimo ansiokkaasti jaksoi kuunnella molemmat setit. (Ja paljon muutakin on jaksanut, erityisesti jälkeenpäin. Toim. rakkaudell. huom.)

Keikan jälkeen yhyttäydyin juttelemaan kuuluisasta taloyhtiö Törmästä (!) tutun Maija Apusen kanssa, ja päädyimme kokeilemaan yhteistä musisointia: syksyn mittaan Maija auttoi äänityksissä, hahmotteli stemmoja ja vietimme tiiviin taltiointisession Villa Vikanin taiteilijaresidenssissä, jossa valmista syntyi 4 kpl demoja. Seuraavaksi kipaleet saavaat bassoraitoja täytteekseen (tässä luotan basistikavereihini…kaverit huom.) ja jotka toivottavasti saamme editoitua ja miksattua vuoden 2015 ensimmäisen kvartaalin aikana. Ilmaantunevat sitten aikanaan tännekin.

Villa Vikan on hieno paikka, ja tahdon lausua lämpimän kiitoksen Säveltäjät ja sanoittajat Elvis ry:lle mahdollisuudesta käyttää sitä. Residenssi on Musiikin edistämissäätiö MESin omistama ja Muusikkojen liiton, Elvis ry:n ja Suomen Säveltäjät ry:n jäsenten vuokrattavissa.

Tuo musiikintäyteinen arkiviikko päätyi Pienen Kulttuuripuodin järjestämään yksityistilaisuuteen, jossa kävin vielä perjantai-iltana laulamassa pari kipaletta akustisesti säestäen. Kuulijoina oli opoja, ja sainkin heiltä palautteena vahvistuksen, että oikealla uralla ollaan.

Nyt kuitenkin koen valaistuneeni sen suhteen, etten ole viimeisen reilun vuoden ajan osannut priorisoida oikein musiikille antamaani aikaa. Aivan keskeinen päätavoitteeni – äänittää lauluja ja saattaa niitä ihmisten kuuluville – on jäänyt liiaksi taka-alalle, tähän koitan nyt saada muutosta. Olen myös kallistunut sille kannalle (tai vain muuttunut taviksemmaksi), että ääni ei riitä, tarvitaan myös kuva. Hahmottelen siis mielessäni you tube -henkistä ulosantia. Kollegan kameraa jo kokeilin, ja konseptin varmaan saisi jonkinmoisella vaivalla työhuoneellani toimimaan. Itse kamera toki puuttuu, samoin kuin valot ja taustaverho sekä kaikki ymmärrys valojen käytöstä, puhummatakaan videon taltioimisesta, mutta eiväthän tuollaiset esteet ole kuin parin hurahduksen päässä…

Mistä juolahtikin mieleeni mainita tähän loppuun vielä eräs viimeisimmistä hurahduksistani, eli Vikanin äänityksiä varten kävin kotiuttamassa vakkarikivijalkamusiikkiliikkeestäni elämäni ensimmäisen cajonin, jota sitten kolmella neljästä Vikanin demosta kuullaankin. Tämä Pearlin malli omaa puuta vain etuseinässään, muu on lasikuitua, mutta kuultuani tämän yksilön muhevan “bassorumpuäänen”, ei muu enää tullut kysymykseenkään. Laatikkoa on ollut oikein hauska läpsytellä, mutta kotiin en ole sitä tuonut – vielä.

Jarmo Sunnari

Nokialla 20.12.2014